Kuukauden päivät oleskelua ja ”opiskelua” Prahassa takanapäin. Kaupunki on vertaansa vailla kaikkine hienoine arkkitehtuurisine rakenteineen ja vanhan maailman tyyliin uskollisena rakennettuine linnoineen. Kevät tekee totisesti täällä tuloaan. Tukikohtana toimii Midulanskalla erittäin mukavassa huoneistossa peräkammari. Asunto kokonaisuudessaan huokuu historiaa kaikkine kirjoineen ja vanhoine esineineen. Vuokra-emäntä ja isäntä ovat myös olleet enemmän kuin olisin voinut toivoa. Lämmin pariskunta, jotka omissa touhuissaan ovat omistautuneet käyttämään aikansa tehden mistä elämässään nauttivat, ainakin näin sivusta seuraajan silmin. Asioita sanotaan, silloin kun on sanottavaa.
Opiskelu on erilaista kuin suomessa. Opettaja on paikalla kerran viikossa, puhuen tšekkiä noin 20 muun oppilaan kanssa tunteja, keskustellen nykytaiteesta, elokuvista ja milloin mistäkin. Oppilaat esittelevät töitään, saavat kritiikkiä niin hyvässä kuin pahassa. Kritiikki on kuulemma suoraa. Itse olen tämän kuukauden aikana keskustellut englanniksi noin 30 minuuttia opettajan kanssa, ja pitänyt noin 20m presentaation itsestäni. Aihe keskustelussa oli kiteytettynä: Unohda se kubismi. Ihan kuin olisin kuullut tämän lauseen ennenkin. Toinen pointti oli miettiä ajatusta omasta itsestäni. Mitä minä olen, ja mikä voisi olla se toinen Anssi joka tekisi jotain muuta, mikäli oikein häntä ymmärsin. Opettaja on mukava, sekä muut oppilaat myöskin. Suomeen verrattuna meininki tuntuu hyvin paljon sosiaalisemmalta, vaikka itse tšekkiläiset itseään hieman antisosiaalisena pitävätkin.
Maalaustyylini on ollut useamman vuoden hieman kubistinen, ja aihe onkin ollut lähellä sydäntäni. Monet ihmiset ovat kuitenkin kehottaneet siirtymään aiheesta eteenpäin, koska kyseisen tyylisuunnan kulta-aika on ollut kuitenkin jo viime vuosisadalla. Eli nykypäivänä olisi siis hyvä tehdä jotain ihan muuta, tällainen on ollut yleinen mielipide asian suhteen.
Tämän kuukauden aikana olenkin asiaa paljon miettinyt, jopa ehkä ensimmäisen todellisen luovan ”kriisin” äärellä. Aloitin maalaamaan totuttuun tapaani hyvin moniulotteista geometrisesti aseteltua näkymää ja havaintoa Prahan kaupungista, mutta kyllästyin näkemääni ja itseasiassa taulu alkoi kuvottaa minua itseäni. Taulu on synkkä, tumma, eloton ja mielikuvitukseton. Teknisesti taulu voi ollakin hyvin varma, mutta sillä ei ole kovinkaan paljoa tekemistä sen ajattelutavan kanssa, jota haluaisin ilmentää maalauksissani. Maalauksen tulisi olla myös vapaata ja hauskaa, nautinnollista, ei jatkuvaa analyysiä ja raskasta rakentamista. Kubismi toki aiheenakaan ei ole kovin kevyt, vaan se vaatii paljon asioiden analysointia ja tulkitsemista, mutta uskon että sille löytyy myös hieman vapaampi reitti, ja ehkä myös tätä kautta jatkoa perinteisemmälle tavalle ajatella kubismista.
Katsotaan minne tie vie. Kuukauden aikana muhinut syvä epäonnistumisen varjostama autiomaa alkaa vihdoin jälleen vihertää mielessäni. Visio on kirkas ja yksinkertainen. Vähän värejä, mustaa viivaa ja selkeitä rakenteita. Sirpaleista todellisuutta. Äkkinäinen havainto ja tulkinta. Ne tulevat olemaan ohjaksissa tulevissa tutkielmissani.
En ole ennen juurikaan ajatellut tekemisiäni, tai että miten sen tulisi vaikuttaa johonkin tai onko sillä nyt jonkinlainen merkitys jollekin toiselle, koska olen lähtökohtaisesti tehnyt sitä henkilökohtaisen tutkimusmatkani vuoksi. Siksi keskustelut nykytaiteesta ja siitä, mitä sen tulisi olla tai miten minä voisin tehdä sitä jonkinlaista nykytaidetta, on jotenkin hieman outoa. Itse koen ettei kenenkään tulisi tehdä jonkinlaista asiaa se päämäärä mielessään, että se sopisi jonkinlaisen määritelmän sisään, tai että se olisi jonkin yleisen mielipiteen mukainen ratkaisu. En usko, että kovinkaan moni vanhoista mestareista on maalannut sen vuoksi, että joku on sanonut heille, että tee nykytaidetta, joka on nykytaiteen mukaista. He ovat maalanneet, koska se on ollut heille elämä ja intohimo. Se, että joku nyt kuvittelee ymmärtävänsä ja pitävänsä sitä manttelia käsissään määritellä jotain jonkinlaiseksi, on hieno homma sille jollekin.
Ihmiset rakentavat järkyttäviä muureja itsensä ja luovuutensa eteen vain, että toteuttaisivat jonkin toisen visiota jostakin. Mitä se nyt ikinä onkaan. Ei se ole minun mielestäni taiteen merkitys laisinkaan, että sanellaan mitä tehdään ja mihin suuntaan, ja mitä on ollut milloinkin ja mikä on tässä ajassa soveliasta. Turhanpäiväistä, mutta silti läsnä olevaa horinaa. Antaa ihmisten tehdä ja olla. Ei se tarkoita sitä jos maalaat tauluja, että sinun on automaattisesti ja välittömästi hypättävä nykytaiteen aallonharjalle, mikä nyt tuskin edes onnistuu väkinäisesti, ja mitä se edes loppujen lopuksi tarkoittaa. Ja ehkäpä kun rikkoo rajoja ja suuntaviivoja, eikä kuuntele skeptikkoja ja pessimistisiä mielipiteitä, voikin löytää itsensä kanssa paljon suuremman ymmärryksen kuin voi uskoakkaan. Olalle taputukset ja kukkakimput eivät kestä kauaa, mutta ymmärrys säilyy ikuisesti. Ja ehkä se onkin parempi jättää maailmaan jotain ajatuksen ja sielun kanssa ja olla nimetön vaikka koko loppuelämänsä, kuin parrastella ja tehdä tyhjää. Elämä on sitä kuuluisaa vaihtokauppaa.
Todellinen merkitys on ajatus ja oivallus, näkemys jostakin. Puhdas visio. Ja kuinka se sitten asettuukaan kankaalle, on jokaisen henkilökohtainen asia. Kyllä taidehistoriaa tuntevien ihmisten tulisi muistaa, että moni suurista todellisista mestareista teki mitä halusi, ei mitä odotettiin tehtävän.
Terveisin,
Anssi Matias
13.3.2023
