Taulupohjia jätelava rimoista ja vanhasta lakanasta.
Kuukauden päivät oleskelua ja ”opiskelua” Prahassa takanapäin. Kaupunki on vertaansa vailla kaikkine hienoine arkkitehtuurisine rakenteineen ja vanhan maailman tyyliin uskollisena rakennettuine linnoineen. Kevät tekee totisesti täällä tuloaan. Tukikohtana toimii Midulanskalla erittäin mukavassa huoneistossa peräkammari. Asunto kokonaisuudessaan huokuu historiaa kaikkine kirjoineen ja vanhoine esineineen. Vuokra-emäntä ja isäntä ovat myös olleet enemmän kuin olisin voinut toivoa. Lämmin pariskunta, jotka omissa touhuissaan ovat omistautuneet käyttämään aikansa tehden mistä elämässään nauttivat, ainakin näin sivusta seuraajan silmin. Asioita sanotaan, silloin kun on sanottavaa.
Opiskelu on erilaista kuin suomessa. Opettaja on paikalla kerran viikossa, puhuen tšekkiä noin 20 muun oppilaan kanssa tunteja, keskustellen nykytaiteesta, elokuvista ja milloin mistäkin. Oppilaat esittelevät töitään, saavat kritiikkiä niin hyvässä kuin pahassa. Kritiikki on kuulemma suoraa. Itse olen tämän kuukauden aikana keskustellut englanniksi noin 30 minuuttia opettajan kanssa, ja pitänyt noin 20m presentaation itsestäni. Aihe keskustelussa oli kiteytettynä: Unohda se kubismi. Ihan kuin olisin kuullut tämän lauseen ennenkin. Toinen pointti oli miettiä ajatusta omasta itsestäni. Mitä minä olen, ja mikä voisi olla se toinen Anssi joka tekisi jotain muuta, mikäli oikein häntä ymmärsin. Opettaja on mukava, sekä muut oppilaat myöskin. Suomeen verrattuna meininki tuntuu hyvin paljon sosiaalisemmalta, vaikka itse tšekkiläiset itseään hieman antisosiaalisena pitävätkin.
Maalaustyylini on ollut useamman vuoden hieman kubistinen, ja aihe onkin ollut lähellä sydäntäni. Monet ihmiset ovat kuitenkin kehottaneet siirtymään aiheesta eteenpäin, koska kyseisen tyylisuunnan kulta-aika on ollut kuitenkin jo viime vuosisadalla. Eli nykypäivänä olisi siis hyvä tehdä jotain ihan muuta, tällainen on ollut yleinen mielipide asian suhteen.
Tämän kuukauden aikana olenkin asiaa paljon miettinyt, jopa ehkä ensimmäisen todellisen luovan ”kriisin” äärellä. Aloitin maalaamaan totuttuun tapaani hyvin moniulotteista geometrisesti aseteltua näkymää ja havaintoa Prahan kaupungista, mutta kyllästyin näkemääni ja itseasiassa taulu alkoi kuvottaa minua itseäni. Taulu on synkkä, tumma, eloton ja mielikuvitukseton. Teknisesti taulu voi ollakin hyvin varma, mutta sillä ei ole kovinkaan paljoa tekemistä sen ajattelutavan kanssa, jota haluaisin ilmentää maalauksissani. Maalauksen tulisi olla myös vapaata ja hauskaa, nautinnollista, ei jatkuvaa analyysiä ja raskasta rakentamista. Kubismi toki aiheenakaan ei ole kovin kevyt, vaan se vaatii paljon asioiden analysointia ja tulkitsemista, mutta uskon että sille löytyy myös hieman vapaampi reitti, ja ehkä myös tätä kautta jatkoa perinteisemmälle tavalle ajatella kubismista.
Näkymä ja havainto Prahasta. Maalaus kesken, eikä jatku tästä pidemmälle.
Katsotaan minne tie vie. Kuukauden aikana muhinut syvä epäonnistumisen varjostama autiomaa alkaa vihdoin jälleen vihertää mielessäni. Visio on kirkas ja yksinkertainen. Vähän värejä, mustaa viivaa ja selkeitä rakenteita. Sirpaleista todellisuutta. Äkkinäinen havainto ja tulkinta. Ne tulevat olemaan ohjaksissa tulevissa tutkielmissani.
En ole ennen juurikaan ajatellut tekemisiäni, tai että miten sen tulisi vaikuttaa johonkin tai onko sillä nyt jonkinlainen merkitys jollekin toiselle, koska olen lähtökohtaisesti tehnyt sitä henkilökohtaisen tutkimusmatkani vuoksi. Siksi keskustelut nykytaiteesta ja siitä, mitä sen tulisi olla tai miten minä voisin tehdä sitä jonkinlaista nykytaidetta, on jotenkin hieman outoa. Itse koen ettei kenenkään tulisi tehdä jonkinlaista asiaa se päämäärä mielessään, että se sopisi jonkinlaisen määritelmän sisään, tai että se olisi jonkin yleisen mielipiteen mukainen ratkaisu. En usko, että kovinkaan moni vanhoista mestareista on maalannut sen vuoksi, että joku on sanonut heille, että tee nykytaidetta, joka on nykytaiteen mukaista. He ovat maalanneet, koska se on ollut heille elämä ja intohimo. Se, että joku nyt kuvittelee ymmärtävänsä ja pitävänsä sitä manttelia käsissään määritellä jotain jonkinlaiseksi, on hieno homma sille jollekin.
Ihmiset rakentavat järkyttäviä muureja itsensä ja luovuutensa eteen vain, että toteuttaisivat jonkin toisen visiota jostakin. Mitä se nyt ikinä onkaan. Ei se ole minun mielestäni taiteen merkitys laisinkaan, että sanellaan mitä tehdään ja mihin suuntaan, ja mitä on ollut milloinkin ja mikä on tässä ajassa soveliasta. Turhanpäiväistä, mutta silti läsnä olevaa horinaa. Antaa ihmisten tehdä ja olla. Ei se tarkoita sitä jos maalaat tauluja, että sinun on automaattisesti ja välittömästi hypättävä nykytaiteen aallonharjalle, mikä nyt tuskin edes onnistuu väkinäisesti, ja mitä se edes loppujen lopuksi tarkoittaa. Ja ehkäpä kun rikkoo rajoja ja suuntaviivoja, eikä kuuntele skeptikkoja ja pessimistisiä mielipiteitä, voikin löytää itsensä kanssa paljon suuremman ymmärryksen kuin voi uskoakkaan. Olalle taputukset ja kukkakimput eivät kestä kauaa, mutta ymmärrys säilyy ikuisesti. Ja ehkä se onkin parempi jättää maailmaan jotain ajatuksen ja sielun kanssa ja olla nimetön vaikka koko loppuelämänsä, kuin parrastella ja tehdä tyhjää. Elämä on sitä kuuluisaa vaihtokauppaa.
Todellinen merkitys on ajatus ja oivallus, näkemys jostakin. Puhdas visio. Ja kuinka se sitten asettuukaan kankaalle, on jokaisen henkilökohtainen asia. Kyllä taidehistoriaa tuntevien ihmisten tulisi muistaa, että moni suurista todellisista mestareista teki mitä halusi, ei mitä odotettiin tehtävän.
Kirjoitan tämän tekstin työhuoneellani Tampereen Tammelassa. Olen pohtinut mielen ja olemisen erilaisia ulottuvuuksia jo ennen aloitettuani tuomaan visioitani esiin maalaamisen avulla vuonna 2017. Elämäni koki suuren murroskohdan vuonna 2014, jolloin ymmärsin elämää aivan uudenlaisesta näkökulmasta. Samaisena vuonna alkoi intensiivinen elämisen ja olemisen pohdiskelu, joka ei ole päättynyt vielä tänäkään päivänä. Elämän eri kerrokset ja erilaiset metodit elämän tutkailemiseen ovat tuoneet minua lähemmäksi ymmärrystä omasta itsestäni, mutta myös ympäröivästä todellisuudesta. Elämä on täyttynyt erilaisilla näkökulmilla ja teorioilla, mutta myös oivalluksilla ja oppimisen kokemuksilla, jotka ovat rakentaneet minusta johdonmukaisuutta ja ratkaisukeskeisyyttä hamuilevan ihmisyksilön. Maailma ei näyttäydykään enää niin kovin mustavalkoisena, vaikka toisaalta kaikki perustuu loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisiin ja muuttumattomiin sääntöihin tässä tapahtumien ja asioiden ennustamattomassa ristiaallokossa.
Maalaaminen on tuonut minulle mahdollisuuden todentaa ajatukseni todellisuudesta muistijäljiksi kankaalle. Minulle maalaaminen ei ole koskaan ollut taiteeseen pyrkimistä tai tunnustuksen tavoittelua, vaan enemmänkin ”tieteenomaista” kokeilua ja analysointia mielen ja todellisen maailman rajamaastossa. Maalaus ei ole vain ”maalaus”, vaan pala sisäistä maailmaa ja tutkimusmatkaa kohti todellista ymmärryksen päämäärää. Henkilökohtaisesti minua kuvottaa sana ”Taide”, koska tämän merkityksen tavoittelu ja tittelin haaliminen itselleen on mennyt todellisen tutkimusmatkan edelle. Kaikki on ”Taidetta”, vaikka tosiasiassa suurimmalla osalla nykytaiteesta ei ole mitään tekemistä sellaisen taiteen kanssa, mitä se on joskus ollut, ja minkä vuoksi sitä on aikoinaan tehty. Miten monet mestarit ovatkaan uhranneet sille elämänsä vain, että nykyään jopa pilkallisesti kaiken voi sanoa olevan sitä. Tämähän on toki henkilökohtainen mielipiteeni, josta pidän myös vahvasti kiinni. En ole tullut tänne kumartelemaan ketään.
Kahden vuoden aikana olen saanut loistavan mahdollisuuden tutkia erilaisia maalauksen menetelmiä, mutta myös maalaamisen historiaa ja historian keskeisiä henkilöitä, jotka ovat muovanneet maailmaa ja maalauksen avulla toteutettavaa todellisuuden taltiointia ihailtavalla tavalla. Olenkin ottanut itselleni esikuviksi 1800- luvun lopussa vaikuttaneita kuvataiteilijoita ja mestareita, jotka totisesti ansaitsevat manttelinsa. Heistä lukiessani ja heidän työskentelyynsä, arvoihinsa ja saavutuksiinsa tutustuessani olen tuntenut suurta paloa sitä intohimoa kohtaan, jota he ovat osoittaneet tunteneesta työskennellessään maalauksen parissa. Olen heille todella kiitollinen siitä, millaisen alustan he ovat tarjonneet minulle työskennellä henkilökohtaisten ajatusteni kanssa todellisuudesta ja sen tuottamisesta maalaamisen avulla. Suurimmat kiitokset siis heille.
Haluan myös kiittää opetustani koulussani Kankaanpään taidekoulussa, joka on tarjonnut minulle oppitunteja tietämättömyydestäni ja auttanut minua oppimaan nöyryyttä todellisen taidon ja ymmärryksen edessä.
Tämän tekstin tarkoitus on avata sielunmaailmaani ja näkemystäni maalauksen suhteen, mutta tuoda esille myös pohdintojani mielen ulottuvuuksien ja näkyvän todellisuuden välillä. Minä en näe maalaamista vain näkyvän todellisuuden todentamisena, vaan sielun ja ymmärryksen erilaisten ja tutkimattomimpien kulmien tuomisena päivänvaloon. Pensseli ja kangas on vain loppujen lopuksi portti toiseen ulottuvuuteen, joka tuodaan esille harjoittelun avulla mielen ja käden saumattomalla yhteistyöllä.
Perspektiivi
Uskon, että ihmisen kyky havainnoida alkaa kolmiulotteisen todellisuutemme tulkitsemisella sekä kyvyllä nähdä. Pohjaksi aiheen syvemmälle tarkastelulle löysin paljon kirjallisuutta laajentamaan näkemystäni sekä jo olemassa olevia käsityksiäni aiheesta. Yksi näistä teoksista oli Johanna Vakkarin toimittama ”Perspektiivi- kuvataiteen historiassa.” Teoksesta erityisesti Teppo Jokisen kuvailut perspektiivistä ja sen syntyhistoriasta vahvistivat ajatuksiani. Jokinen kuvailee perspektiiviä seuraavasti:
”Perspektiivikuvauksella tarkoitetaan arkikielessä useimmiten geometrisesti konstruoitua keskeisperspektiiviä eli kolmeulotteisessa tilassa olevien esineiden esittämistä kaksiulotteisella kuvatasolla niin, että kuva ja siinä esiintyvät suhteet vastaavat näköhavaintoamme” (Jokinen 2015, 15).
”Perspektiivin teoria käsittelee menetelmiä, joiden avulla kolmiulotteiset kohteet ja tilasuhteet kuvataan tasolla niin, että vaikutelma esineiden luonnonmukaisesta kolmiulotteisuudesta säilyy. Esine näyttää sitä pienemmältä, mitä kauempana se on katsojasta. Ensimmäiset keskeisperspektiivin teoriat laadittiin Italiassa 1400- luvulla, jolloin myös keskeisperspektiiviin nojaava esitystapa kohosi kuvataiteen tärkeäksi menetelmäksi. Geometrisiin sääntöihin perustuva perspektiivipiirustus ei vaikuttanut ainoastaan Italian renessanssitaiteeseen vaan sai aikaan käänteentekeviä muutoksia koko länsieurooppalaisen tieteen kehityksessä”(Jokinen 2015, 15.)
”Kuvataiteessa keskeisperspektiiviä alettiin soveltaa kuvien rakentamisessa tietoisesti varhaisrenessanssin ajalta alkaen. Keskeisperspektiivin teoriaan oleellisesti liittyviä ilmiöitä tunnettiin tosin jo aiemmin. Myöhäisantiikin Kreikassa perspektiivinen katoamispiste esiintyi uusplatonikko Prokloksen (412-487) geometrisessa optiikassa. Optiikan (perspektiivin) alaan hän sisällytti valon heijastukset pinnasta (katoptrik) ja teatterilavastemaalaukset (scaenographia), joiden luomiseen perspektiivinen esitystapa vaikutti ratkaisevasti. Kreikan perspektiiviä tarkoittanut varhainen termi skenografia viittaakin juuri lavastemaalauksiin. Kreikkalainen matemaatikko Eukleides (n.360-280 eaa.) kirjoitti geometrisesta optiikasta jo huomattavasti Prokolosta aiemmin. Hän ei kuitenkaan suoranaisesti määritellyt keskeisperspektiiviin kuuluvaa katoamispistettä, vaikka sen olemassaoloa on jälkikäteen pyritty johtamaan hänen kirjoituksistaan. Eukleides esitti näkemisen fyysisenä tapahtumana, joka oli esitettävissä matemaattis-geometrisesti ja jossa silmästä lähtevät suorat ”näkösäteet” ja niiden kohteesta luomat kulmat aistittiin näkemisenä. Silmän muodostama kuva esineestä oli siten geometrisen projektion sääntöjen alainen. Eukleides loi näin tilan havaitsemisesta teorian, josta tuli sittemmin perusta oikeaoppiselle perspektiiviselle kuvaukselle.” (Jokinen 2015, 19.)
Ihmisen näkeminen ja kolmiulotteisen todellisuuden, eli ylipäätään silmillä nähtävän todellisuuden, havaitseminen perustuu matemaattisiin olemassa oleviin sääntöihin. Voisi siis ajatella, että yleisellä tasolla kaikkien näkemällä havaitsema todellisuus on siis hyvin samankaltainen, ellei jopa täysin samanlainen. Me varsinkin ihmisinä, näemme samat rakennukset, samat mittasuhteet sekä välimatkat kohteiden välillä.
Kuvataiteessa perspektiivistä ilmaisua voidaan pitää hyvänä esimerkkinä esimerkiksi realististen maisemamaalausten tai muotokuvien parissa, jossa mittasuhteet ja näkyvän todellisuuden todentaminen ja taltioiminen on erityisen tärkeässä osassa sellaisena, kun se sillä hetkellä ilmentyy. Tokikaan täydellistä maalattua maisemaa tai muotokuvaa ei ole, eikä koskaan tule olemaankaan, mutta tähän pyrkiminen noudattaa täysin perspektiivisessä esittämisessä ilmeneviä matemaattisia sääntöjä. Perspektiivistä esittämistä on kyllä käytetty muissakin taidesuuntauksissa, mutta rikottu myös hyvin vahvasti, kuten esimerkiksi henkilökohtaisessa suosikissani, kubismissa, johon palaan aiheena myöhemmin.
On mielestäni mielenkiintoisa ajatella, että kuitenkin kaiken näkemämme sisälle piiloutuu paljon. Esimerkiksi kaupunkimaisemaa katsottaessa eteen tulevista rakennuksista näkyvät vain seinät, mutta nämäkin ovat kuitenkin kolmiulotteisia objekteja, jotka pitävät sisällään erilaisia tiloja. Näkymä on vain siis pintaa, vaikka sisältö kyseisellä näkymällä onkin todellisuudessa paljon rikkaampi. Jos näkymän voisi avata sisältöineen litteälle pinnalle, pitäisi se sisällään hyvin paljon enemmän informaatiota, kuin mitä yhdestä kulmasta voi nähdä. Esimerkiksi talon nähdessä ulkoa ei voi tietää mitä se pitää sisällään, kun taas taloa tarkastellessa sisältä voi havainnoida mahdollisesti esineiden tuoman rikkauden. Tai yhdestä kulmasta katsottuna, voi nähdä vain tietyt osat rakennuksesta, vaikka rakennuksen kiertämällä voi huomata tämän monimuotoisuuden. Perspektiivikäsitystä muovaamalla on kuitenkin mahdollista taltioida mahdollisimman paljon yhteen näkemykseen.
On myös mielenkiintoista huomata, kuinka kauempana olevat kohteet näyttävät ikään kuin olevan litteällä pinnalla etäisyyden tuoman mahdottomuuden havaita ulottuvuuksia välimatkan vuoksi. Tällöin kaikki näyttävät vain kerrostumilta tai olevan lähes kaksiulotteinen pinta, johon erilaiset muodot vain asettuvat.
Arkikielessä sanaa perspektiiviä käytetään myös kuvaamaan erilaista olemisen tilaa tai näkökulmaa erilaisten asioiden keskustellessa keskenään. Voidaan sanoa: ”Voisitko asettaa asiat uuteen perspektiiviin.” Tällöin on kysymys asioiden tarkastelusta uudenlaisesta näkökulmasta. Kuten myös maalatessa, on mahdollisuus asettaa asiat erilaiseen perspektiiviin. Hyvin usein asioita kuvataankin henkilökohtaisen ajatuksen, kokemuksen ja tulkinnan perusteella. Tällöin tekemiseen vaikuttaakin hyvin vahvasti yksilön henkilökohtainen kokemus ja tulkinta jostain, joka näkyy väistämättä lopputuloksessa.
Itseäni viehättää erityisesti ajatus ulottuvuuksien ja näkökulmien rikkomisesta ja rakentamisesta uudelleen, mutta myös erilaisten näkökulmien ja ajatusten tuominen yhtäaikaisesti samaan näkemykseen. Kun puhutaan ihmisen kyvystä havaita kolmiulotteinen todellisuus ja ymmärtää liikkumisen rajallisuus sekä tietty todellisuuden rakenteellinen säännönmukaisuus, uskon, että on mahdollista ajatuksella ja näkökulmien muutoksella rakentaa uudenlainen väylä ajattelulle. Todellisuudelle, jota ei pidättele yleinen perspektiivikäsitys tai matemaattiset säännöt, vaan jota määrittelee mielikuvituksen ottama vapaus tulkita olemassa olevaa ja nähtävää, mutta myös todellisia piilossa pysyviä rakenteita ja asioita, tunnelmaa tai ajatusta samanaikaisesti. Tällaisesta ajattelusta on myös esimerkkejä historiasta, mistä taas Kirsti Bergström kuvailee kirjassa ”Perspektiivi- kuvataiteen historiassa” seuraavasti:
”1800- luvun puolivälissä vallinneen positivistisen näkemyksen mukaan tiedon ainoa hyväksyttävä perusta oli aistihavainto ja tieteellisesti todistettu selitys. Taiteilijoille tämä merkitsi sitä, ettei mikään saanut olla mielikuvituksen tuotetta. Uusi käytännöllinen keksintö, öljyvärituubi, piti värin tuoreena ja salli taiteilijan liikkua luonnossa ja aistia sitä välittömästi. Useat siirtyivät ulkoilmamaalaukseen ateljeetyöskentelyn sijaan. Impressionisti- ja jälki-impressionistitaiteilijat kuten Édouard Manet, Claude Monet, Camille Pissarro, Pierre-Auguste Renoir (1841-1919), Vincent van Gogh ja Paul Cèzanne (1839-1906), kehittivät uuden tavan ilmaista psykologista havaintoa todellisuudesta muun muassa värien, liikkeen ja ilmaperspektiivin avulla. Lineaarinen perspektiivi oli vain toissijainen keino näkymien vangitsemiseksi tasopinnalle. Ankara geometristen lakien noudattaminen ikään kuin pysäytti kuvan ja esitti maailman jäykkänä ja hillittynä, ja siten se poikkesi ajan vapautuneesta ilmapiiristä. Sen sijaan ilmaperspektiivin avulla oli mahdollista luoda pehmeä, unenomainen näkemys aiheista.” (Bergström 2015, 321.)
Mikä on siis tämä tarve tuoda esille omaa sisäistä mielen näkökulmaa säännönmukaisen ja hyvin rakenteellisen todellisuuden rinnalle, tai jopa tilalle?. Mielikuvitus on toki näytellyt suurta osaa ihmisten elämässä kautta aikojen, mutta on myös huomattavaa, kuinka kaavoihin kangistunutta ihmisen elämä silti vielä tänäkin päivänä on, ja kuinka paljon niin kutsuttuun tietoon ja teoriaan itse kunkin elämä nojautuu mielikuvituksen, rohkeuden ja vapaan ajattelun sijaan. Asioita tehdään tietyllä tavalla, koska niitä on kautta aikojen tehty tietyllä tavalla, sekä kaiken täytyisi noudattaa johdonmukaisuutta ja tämänhetkistä korrektia tietoa ja teoriaa, vaikka todellisuus on jokaisen ihmisen henkilökohtainen ja jokaisen muovattavissa mieleisekseen sen keneltäkään mitään riistämättä. Vaikka puhutaankin ”vapaammasta maailmasta” kuin koskaan ennen, silti ei voi olla havaitsematta samankaltaista jäykkää sääntöihin perustuvaa todellisuuden tulkintaa ja olemista, kuin mitä historiassakin monilta osin on havaittavissa. Yksilön tulkintaa omavaraisesta ja omanlaisesta todellisuudesta kyseenalaistetaan edelleen todella paljon. Joukosta erottuvat siis tänäkin päivänä pelottomat ja rohkeat, jotka tekevät ja edustavat juuri sitä, mitä todella ovat.
Voisi myös kysyä, kuka todellisuuden todella määrittää oikeaksi ja oikeaoppiseksi? Todellisuus noudattaa kyllä tiettyjä sääntöjä varsinkin tässä havaitsemassamme kolmeulotteisessa ulottuvuudessamme, mutta totuus on tosiaan se, että sen me ainoastaan havaitsemme näkemällä. Ihmisen todellisuus koostuu useista ulottuvuuksista samanaikaisesti, joka muovautuu alati ajatuksen, kokemuksen ja tulkinnan muuttuessa. Ainoa mikä todella muuttuu, on tapa suhtautua ja nähdä asioita erilaisista kuvakulmista. Kun ajatus ja suhtautuminen muuttuu, muuttuu myös ihmisen sekä ulkoinen, että myös sisäinen todellisuus. Tällöin ulottuvuudet keskustelevat toistensa kanssa samanaikaisesti. Kolmas ulottuvuus saa ajatuksen kautta lisäkseen uusia ulottuvuuksia. Tästä viitteitä antaa hyvin paljon teoriat ja näkemykset neljännestä ulottuvuudesta, josta varsinkin kubistit olivat kiinnostuneita 1900-luvun alkupuolella:
”Saksalainen matemaatikko Georg Friedrich Bernhard Riemann (1826-1866) esitti 1860-luvulla uuden näkökulman geometriaan ja samalla toisen vaihtoehdon Eukleideen periaatteelle. Riemannin teoriaan perustuva epäeuklidinen geometria herätti kubistien kiinnostuksen 1900-luvun alkupuolella. Kaarevan tilan mahdollisuus mitätöi lineaarisen perspektiivijärjestelmän, ja tilaa ajateltiin uudella tavalla: syntyi neljän tai useamman ulottuvuuden tila. Uusi tila toimi myös taiteilijoiden vapautumisen symbolina. Neljäs ulottuvuus on liitetty kubistien ohella myös Cèzannen* maalausten muotokieleen.” (Bergström 2015, 322.)
Ulottuvuudet
Elämme siis kolmiulotteisessa todellisuudessa, jonka pystymme havaitsemaan. Toki voimme ymmärtää myös yksiulotteisuutta ja kaksiulotteisuutta. Jim Al-Khalili kirjoittaa kirjassaan ”Mustia aukkoja, madonreikiä ja aikakoneita” ulottuvuuksista näin:
”Tutkitaanpa, mitä tarkoitamme muodoilla kaikkein yleisimmässä mielessä. Katsotaan S-kirjainta. Sen muoto johtuu yhdestä ainoasta kaarevasta viivasta, Kankaalla olevalla maaliläiskällä on myös muoto, mutta se ei ole enää viiva, vaan ala. Myös kiinteillä kappaleilla on muodot. Kuutioilla, palloilla, ihmisillä ja autoilla on kaikilla geometrinen muoto, jota kutsutaan tilavuudeksi. Ominaisuus, jonka suhteen edellä mainitut kolme tapausta, viiva, pinta ja tilavuus, eroavat toisistaan, on niiden määrittelemisen tarvittavien ulottuvuuksien määrä. Viivan sanotaan olevan yksiulotteinen eli yksidimensioinen, lyhyesti 1D, pinta-ala on kaksiulotteinen eli 2D, ja tilavuus 3D.” (Al-Khalili 1999, 27.)
Henkilökohtaisen tutkintani kohteena onkin ollut viime aikoina juurikin vielä yksi ulottuvuus pidemmälle, neljäs ulottuvuus. Olen inspiroitunut hyvin paljon kubistisesta suuntauksesta myös omissa maalauksissani, ja erinäisiä teoksia luettuani olen useasti törmännyt myös aikaisempien kubistien kiinnostukseen neljänteen ulottuvuuteen. Se on myös mielestäni hyvinkin johdonmukaista huomata kubististen teoksia analysoitaessa, kuinka käsitys perspektiivistä, mutta myös ulottuvuuksista on rikottu ja murskattu, sekä rakennettu omaa mieltä ja näkemystä vastaavaksi. Michio Kaku onkin kirjassaan ”Hyperavaruus” maininnut, kuinka ”Neljäs ulottuvuus inspiroi myös Pablo Picassoa ja Marcel Duchampia ja vaikutti voimakkaasti kubismin ja ekspressionismin syntyyn, jotka ovat vuosisatamme kenties tärkeimmät taiteen liikkeet” (Kaku 1994, 42).
Tästä olen itse täysin samaa mieltä. mielestäni varsinkin kubismin moniulotteisuus ja säännöttömyys, mutta silti jokin vieno ja älykäs johdonmukaisuus viehättävät todella merkittävästi.
Kuten perspektiivi osiota käsittelevässä kohdassa tulee ilmi Eukleideekseen luoman havaitsemisen teorian tuoman perustan oikeaoppiselle perspektiiviselle kuvaukselle, kubistit kiinnostuivat Riemannin teoriaan perustuvasta epäeuklidisesta geometriasta. Luulen, että kubisteja on viehättänyt juuri ajatus jonkinlainen todellisuus näkyvän todellisuuden sisällä, jota itse kutsuisin neljänneksi ulottuvuudeksi. ”Pablo Picasso (1881-1973) on sanonut maalaavansa muotoja niin kuin hän ne ajattelee, ei niin kuin hän ne näkee” (Bergström 2015, 332).
Tästä pääsemmekin itse aiheeseen, kuinka itse henkilökohtaisesti neljännen ulottuvuuden tulkitsen ja koen ajatuksessani.
Mielestäni neljäs ulottuvuus on mielen ja ajatuksen ulottuvuus – jumal ulottuvuus, jossa kaikki on riippumatta ajasta ja paikasta yhtäaikaisesti, rikkoen kolmannen ulottuvuuden säännönmukaisuutta ja rajallisuutta. mielikuvitus ja ajatus luo mahdollisuuden matkustaa ajassa ja fysiikan luomien sääntöjen ja rajoitteiden ulkopuolella, kuitenkin ottaen ne huomioon kolmannen ulottuvuuden muodoissa. Ajatuksen ja mielen avulla on mahdollisuus luoda korkeampi ulottuvuus, jonka avulla on mahdollisuus rikkoa ja purkaa olemassa oleva todellisuus osiin ja palasiin, analysoida se ja rakentaa ajatuksen avulla uudeksi. Ajatus ja mielikuvitus ovat rajattomia työkaluja, joiden avulla siirtyminen kolmannesta ulottuvuudesta neljänteen on ainoastaan mahdollista. Jim Al-Khalili kirjoittaa myös kirjassaan ” Mustia aukkoja, madonreikiä ja aikakoneita” pohdintoja siitä, miten näemme jatkuvasti muotoja kolmeen ulottuvuuteen asti, mutta emme neljäulotteisia, koska ne eivät mahtuisi kolmeulotteiseen avaruuteemme. Hän toi myös esille ajatuksen, ettemme voisi edes ajatella neljäulotteista muotoa. (Al-Khalili 1999, 28.) Tästä olen tietenkin eri mieltä.
Ihmisen mieli on samanaikaisesti nollaulotteinen piste avaruudessa, tilassa, kuin myös neljäulotteinen mielikuvitus. Ihmisen fyysisyys on alun alkaen myös liikkeen kautta katsottuna nolla ulotteinen, kunnes kehittyessään ja liikkumaan oppiessaan ulottuvuudet lisääntyvät kolmanteen ulottuvuuteen asti. Neljäs ulottuvuus onkin seuraava askel, mielen ja mielikuvituksen ulottuvuus.
Näkeminen ja havaitseminen mahdollistaakin tämän kolmiulotteisen maailman tutkimisen ja analysoimisen, mutta ajatus ja kyky tutkia näkemäänsä tarkemmin onnistuu mielikuvituksen ja ajatuksen avulla. Ihmiselle onkin suotu kyky analysoida näkemiään kohteita, purkaa ja rakentaa niitä ajatuksen tasolla uudeksi, mielen kaltaiseksi.
Kirsti Bergström on myös maininnut kirjassa ”Perspektiivi- kuvataiteen historiassa” Cèzannen viitoittaman suunnan siihen käsitykseen, ”että havaitsemme enemmän kuin näemme”, joka on ollut ratkaiseva tekijä kubistien kumoukselliselle havaintorealismille. Cèzannen on jättänyt myös perinnöksi kohteiden tuntemisen eri näkökulmista, mutta myös rakenteellisen todellisuuden kuvauksen. Siinä missä Cèzanne tutki kohteita sisältä, kubistit analysoivat kohdettaan ulkoapäin liikkuen sen ympäri. Bergsrtöm tuo kirjoituksessaan esille myös sen, kuinka ”Kubismia on kuvailtu enemmän älylliseksi kuin visuaaliseksi taiteeksi.” (Bergström 2015, 331.)
Aikanaan luotua Kubismin suuntausta onkin helpompi ymmärtää ja analysoida ulottuvuuksien, kuin perspektiivin kautta. Perspektiivi on luotu matemaattiseksi työkaluksi havainnon tarkasteluun ja tallentamiseen kuvataiteessa jo satoja vuosia ennen kuin on osattu edes käydä keskustelua erilaisista ulottuvuuksista. Tosin, ihmiset ovat varmasti osanneet ajatella, että on olemassa muutakin kuin mitä ”silmä havaitsee”. Ihmiset ovat kautta aikojen uskoneet toisinlaisiin olemisen muotoihin, kuten hyvin tunnetusti esimerkiksi kristinuskossa mainittuihin paratiisiin, taivaaseen tai helvettiin. Paikat ja olemisen tilat vaihtelevat myös paljon uskomuksista tai uskonnoista riippuen, mutta on jo aikoja uskottu, että on muutakin, mitä ei ”normaalielämässä” välttämättä ole havaittavissa.
Kuten aikaisemmin mainittu, neljäs ulottuvuus on vahvasti vaikuttanut ja inspiroinut kubismin suuntaukseen. Kubistit ovat pyrkineet teoksissaan kuvaamaan kohteitaan hyvin monesta kuvakulmasta samanaikaisesti, mutta tarkastellessa teoksia tarkemmin, myös ulottuvuudet sekoittuvat toisiinsa. Osa analyyttisen kubismin teoksista vaikuttavat sulautuvan johonkin harmaaseen moniulotteiseen kulmien massaan, joka vahvasti vaikuttaa unenomaiselta havainnolta todellisuudesta, jossa ei ole juurikaan sääntöjä tai johdonmukaisuutta. Toisaalta analyyttinen kubismi on täydellinen kuvaus neljännen ulottuvuuden epäjohdonmukaisesta johdonmukaisuudesta, jossa kohteet luovat loputtomia varjoja ja kulmia itsestään ja toisistaan itsensä ja toistensa pinnoille.
Mielestäni analyyttinen kubismi onkin ollut tähänastisesti selkein ja onnistunein kuvaus neljännestä ulottuvuudesta. Analyyttinen kubismi on ollut hieno tutkimus pyrkiä osoittamaan mielen purkama ja analysoima kohde maalattuna kaksiulotteiselle pinnalle mahdollisimman moniulotteisesti yhtäaikaisesti.
Tämä onkin mielestäni viehättävää juuri aiheen silkan mahdottomuuden ja loputtomuuden vuoksi. Neljäs ulottuvuus on käytännössä mahdottomuus todentaa tai ilmentää fyysisesti tässä todellisuudessa jossa elämme, muutoin kuin maalaamalla ja luomalla kerroksittainen illuusio samanaikaisesta ja päällekkäisestä ulottuvuudesta ulottuvuuden päällä, tulkittuna mahdollisimman monesta kulmasta yhdenaikaisesti.
Neljäs ulottuvuus on yksinkertaisimmillaan jumalainen mielikuvitus, ajatus ja kaikkeuden sielu, maailma, jossa kaikki on mahdollista eikä rajoitteita ole.
Lopputulema
Innostukseni neljännen ulottuvuuden pohtimiseen on lähtenyt tottakai myös kubistien kiinnostuksesta aihetta kohtaan, mutta myös henkilökohtaisesta ajattelustani elämän ja ajatuksen, mutta myös maalaamisen suhteen. Olen aina kokenut todellisuuteni sisältävän muutakin kuin vain tämän tylsän kolmessa ulottuvuudessa tapahtuvan mielikuvituksettoman elämisen ja olemisen, ja olenkin käyttänyt elämästäni vähintään satoja, ellei jopa tuhansia tunteja elämän ja yksilönä olemisen pohtimiseen. Toki myös palattuani maalaamisen pariin, olen kiitollinen löydettyäni mahdollisuuden viedä sitä kautta myös ajatteluani paljon pidemmälle. Maalaamalla voin jättää ikään kuin ajatukseni ja mieleni muistiinpanot jäljiksi kankaalle, josta minun on mahdollista poimia tarvitsemani oivallukset ja ajatukset käyttööni tulevia aiheita ja kohteita pohtiessani. Tahdon painottaa, että en ole tietokirjallisuuden kirjoittaja, mutta olen yrittänyt parhaani mukaan tuoda johdonmukaisesti esille tapaani ajatella yleisestä käsityksestä havaita ja lainata tieteellistä teoriaa sen tueksi. Sama pätee myös ulottuvuuksien suhteen, tosin koen, että minulle on tärkeää myös tuoda ja saada näkemykseni ajattelustani ja tavastani käsitellä todellisuutta ja ulottuvuuksia ylös myös itselleni. Tämä on henkilökohtainen prosessini oman itseni kehittämisessä.
Tutkittuani kubismia, on se mielestäni lähinnä neljännen ulottuvuuden kuvaamista visuaalisesti. Olenkin rakastunut kyseiseen suuntaukseen mahdottomasti, ja aionkin osaltani perehtyä vielä kirjaimellisemmin sen historiaan ja erilaisiin ilmenemismuotoihin, mutta pyrkiä viemään sitä vieläkin pidemmälle. Viime aikoina olen törmännyt käsitteeseen ”Hyperkubismi”, josta tulee seuraava tutkimukseni aihe. Olenkin onneksi saanut yllättävältä tuttavuudeltani useita linkkejä aiheeseen liittyen, ja niihin ihmisiin, ketkä sitä ovat jo tutkineet. Aihe ei tunnu olevan kovinkaan tuore, ainakaan en itse siitä vielä ole niin paljoa informaatiota löytänyt, mutta otettakoon tämä siis haasteena myös itselleni.
Mitä tulee kirjoittamaani tekstiin, ne ovat henkilökohtaisia ajatuksiani ja oivalluksia kyseisistä aiheista, ei minkäänlaisia absoluuttisia totuuksia. Näin koen ja näen todellisuuteni.
Haluaisin vielä lisätä muutamia pohdintoja aiheeseen liittyen. On helppoa elää ja tarttua tämän kolmiulotteisen maailman tarjoamiin kiinnepisteisiin ja houkutuksiin ja harhautuksiin, jottei ajatus ja mielikuvitus pääsisi todella oikeuksiinsa. Ajatus on suotu jokaiselle ajattelevalle olennolle työkaluksi matkustamaan ajassa, menneisyydessä ja nykyisyydessä, sekä luomaan ajattelun avulla matkoja tulevaan ikään kuin reitiksi tulevaisuuteen.
Aika on toisaalta vain ihmisen luoma käsite ja mitta määrittelemään jotakin. Jos aika otettaisiin pois välistä, tällöin mielen kautta visualisoitu tulevaisuus on mahdollista muuttaa todeksi samanaikaisesti ajatuksen kanssa. On mahdollisuus elää tulevaisuutta todeksi jo tänään.
Oikeanlaisella suhtautumisella on mahdollista saavuttaa ajatuksellisesti tila, jossa mielikuvitus ja ajatus on ainoa vallitseva olotila, eikä elämää hallitse enää tarve tarttua tai takertua ”ajan” tuomiin merkityksettömiin kiinnekohtiin tai maallisiin tavoitteisiin, jotka sotkevat puhdasta mielen olemisen tilaa. Olla- tilaa, jota voisi kutsua myös neljännen ulottuvuuden monisäikeiseksi yhdenaikaiseksi olemisen tilaksi.
Rinnakkaiset ulottuvuudetkin voivat olla hyvinkin vain erilaisten ratkaisujen erilaisia lopputulemia. Tällöin ihmiset luovat itselleen päivittäin erilaisia ulottuvuuksia ja matkustavat avaruudessa tietämättään luoden todellisuuttaan toisenlaiseksi hetki hetkeltä, valinta kerrallaan.
Me elämme jatkuvasti yhteisessä, mutta myös erillisissä todellisuuksissamme, yhdenaikaisesti, luoden polkuamme sen mukaiseksi millaisiin tilanteisiin valinnat meitä johdattavat.
Kirjoittanut:
Anssi Matias
1.8.2022
Lähteet:
Aurasmaa, A., Bergström, K., Donner, K., Jokinen, T., Lahti, J., Räsänen, E., Törmä, M., Väätäinen, M. & Viljasaari, M. 2015. Perspektiivi- kuvataiteen historiassa. Teoksessa Varikka, J. (toim.) Tallinna: Gaeudeamus Oy.
Kaku, M. 1994. Hyperavaruus. Suomentaja Pietiläinen, K. Juva: WSOY.
Al-Khalili, J. 1999. Mustia aukkoja, Madonreikiä ja Aikakoneita. Suomentaja Karttunen, H. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.
Ulottuvuudet puhuttavat, totta tosiaan. Elämähän on erilaisten terävien kulmien, kaikenlaisten rakennelmien, niin ajatuksellisien kuin silminnähtävien, kuin myös asioiden ja tapahtumien taukoamatonta havaintoa. Elämä on vain yksi iso tulkinta jostakin, muuttuva johtopäätös informaation mutatoituessa herkässä mielessä, yrittäen integroitua jatkuvasti siihen todellisuuteen, jonka on itselleen jo mielikuvituksella luonut. Kaikkihan koostuu loppujen lopuksi vain erilaisista tasoista, tiloista sekä kokemuksen ja ymmärryksen tuomasta näkemyksestä, joka toimii ainoana jalustana perspektiiville elämästä. Mitään todellista ei ole olemassa, ainoastaan loputon ketju ajatuksen tarvetta rakentaa jotain konkreettista. Jos ymmärtäisi kaiken olevan vain mielen kuvittamaa maailmaa, luhistuisiko silloin kaikki, vai olisiko kenties mahdollista saavuttaa tämän elämänmittaisen retken seuraava osa?
Vuonna 2017 aloitin kirjoittamaan ylös ajatuksiani elämästä, koska tällöin koin suurta tarvetta selvittää elämän tuomat mysteerit ja pimeät kulmat, mutta pyrkiä myös ymmärtämään paremmin sitä kuinka yksinkertaisella analysoinnilla ja itsetutkiskelulla voisi muodostaa ympäröivästä todellisuudesta selkeämmän kuvan jo olemassaolevan tilalle. Kirjan nimeksi muodostui Elämä on ympyrän muotoinen, kuuden vaiheen itsetutkiskelu*. Tämä kirja sisältää kuuden vaiheen itsetutkiskelumetodin, jota olen myös käyttänyt henkilökohtaisessa elämässäni ikäänkuin työkaluna, mikäli minulla on ollut tarvetta ratkoa ongelmia tai pyrkiä katsomaan maailmaa hieman avarammin katsein. Vuosi 2017 oli myös merkityksellinen siinä suhteessa, että tällöin aloitin myös maalaamaan uudelleen. Harrastin maalaamista ja piirtämistä toki myös jo lapsena, mutta maalaamisen merkitys on valjennut minulle vasta näiden viimeisten viiden vuoden intensiivisten itsensä tutkimisen ja elämän pohtimisen vuosina, joita elämä on minulle kaikessa suopeudessaan tarjoillut.
Olen huomannut elämän tarjoilevan hedelmiään hyvinkin tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti. Aloittaessani kirjoittamaan kyseistä teosta, palveli se enimmäkseen silloista tarkoitusta itsensä tutkimiseen, mutta en osannut pienellä aavistuksellakaan arvata, kuinka se tulisi vaikuttamaan tähän päivään niin merkityksellisesti. Opiskeltuani nyt viimeisen kaksi vuotta kuvataiteita, olen ottanut tutkimukseni kohteeksi yhden historiamme suurimmista käänteentekijöistä taiteessa, kubismin. Uskon hyvin vahvasti siihen, että kuten elämässä esiintyvät asiat ja tapahtumat ovat tutkittavissa ja analysoitavissa, esiintyvät samat elementin kyseisessä taidesuuntauksessa hyvin vahvasti. Kuten elämässä asiat ja tapahtumat on purettava ja rakennettava uudelleen niiden ymmärtämiseksi, on myös kubismissa ollut tärkeää havainnoida kohteet, purkaa ne osiin ja rakentaa ne uudelleen mahdollisimman kuvaavasti, tosin jokainen tekijä näin tehden parhaaksi katsomallaan tavalla. Tällöin voisin sanoa, että kubistinen tapa maalata ja tulkita maalaamista, onkin tismalleen sama, kuinka elämää tulisi tarkastella ja tutkia, ja toisinpäin. Nämä eivät siis eroa toisistaan, vaan ovat yhtä.
Kubismin päällekkäiset kohteet ja moniulotteinen kohteiden tarkastelu tarjoavatkin yhtä paljon ja lähes samanlaisen tutkimisen prosessin, kuin mitä tarjoaisi vaikka henkilökohtaisen elämän tapahtumien, erilaisten asioiden analysointi sekä ongelmanratkonta. Asiat tutkitaan ja puretaan palasiin sekä kootaan parhaalla mahdollisella tavalla uudeksi, paremmaksi, mutta myös täydellisemmäksi kokonaisuudeksi, ottaen huomioon jokainen olemassa oleva kuvakulma. Yleinen käsitys ja perspektiivi murskataan, säännöt jätetään huomiotta ja tämän jälkeen rakennetaan uudenlainen analysoitu sekä uudelleen tulkittu kokonaisuus, joka laskee kunniansa tälle moniulotteiselle mielen ja ajatuksen prosessille.
Jo olemassaolevaa silmillä nähtävää todellisuutta on verrattain helppoa tulkita ja imitoida maalaamisen merkeissä. Se on sama, kun ikäänkuin tunnustaisi jo jotakin olemassa olevaa ja kopioisi sen todeksi, väheksymättä siinä esiintyvää prosessia, mutta asioiden murskaaminen ja uudelleen kokoaminen eri ulottuvuuksien valossa tarjoaa henkilökohtaisesti itselleni aivan uudenlaisen maailman. Maailman, jossa kaikki on mahdollista ja kokonaista.
Kubismi on myös peräisin mielestäni yhdeltä taiteen kultaisimmilta aikakausilta, 1900-luvun taitteesta, jonka aikaisia mestareita olen mielelläni lukenut ja tutkinut. Tuona aikana moni taiteen puolella työskennellyt persoona tahtoi luoda jotain aivan uutta, minkä seurauksena monet vielä tänäkin päivänä vaikuttavat taiteen käsitteet määrittelevät ihmisten työskentelyä taiteen parissa. Itseäni viehättää enimmäkseen tällöin ihmisten tekemä tietoinen valinta tarttua henkilökohtaiseen missioon tuottaa jotain uutta ja ennennäkemätöntä siitäkin huolimatta, että useita uusia virtauksia ja tyylisuuntia väheksyttiin ja suoranaisesti haukuttiin. Tästä huolimatta aiheiden parissa työskennelleet ihmiset olivat lojaaleja vakaumuksilleen, joka myöhemmin tuottikin tulosta. Tämä asenne ja intohimo minua enimmäkseen puhuttelee, sekä tahto ymmärtää ja luoda jotain, mitä ei vielä ollut olemassa.
Voisi siis sanoa, että ihmiset taistelivat asiansa puolesta, välttämättä edes tietämättä siitä, kuinka paljon se tulisi vaikuttamaan tulevaisuuteen luullakseni vain sen vuoksi, että se on ollut näille ihmisille kovin tärkeää heille itselleen. Samoin kuin ymmärtääkseni kubismikaan ei syntyessään ollut mikään ihmisten rakastama tyylisuunta, mutta silti sen kehittäjät aiheen tutkimista kuitenkin jatkoivat.
Kubismi viehättää minua aiheena myöskin sen vuoksi, että mielestäni se on jäänyt täysin kesken. Kubismia toteuttaneet ihmiset varmasti ovat henkilökohtaisesti saavuttaneet siinä jonkinlaisen riittävän ymmärryksen itselleen, mutta itse näen siinä valtavasti tutkittavaa ja koluttavaa aiheen monimuotoisuuden ja äärettömien mahdollisuuksien vuoksi. Kuten tutkiessani elämää, löydän myös kubismissa niin monia erilaisa lähestyttäviä tulokulmia ja tasoja, joihin tahdon uppoutua ja joista todella janoan ottaa selvää perin pohjin ja samankaltaisella intensiteetillä, mitä vanhat mestarit ovat työskennellessään omissa projekteissaan ja prosesseissaan osoittaneet. Tahdon löytää itselleni tyydyttävän ja sopivan katsomuksen aiheen suhteen ja penkoa aihetta niin historian ja sitä tutkineiden ja toteuttaneiden ihmisten suhteen, kuin myös oman näkemykseni ja kokemukseni kautta.
Tuleviin pohdintoihini tulen ottamaan viittauksia historiasta, taiteen eri menetelmistä ja teorioista sekä tulen myös osoittamaan jo pohdittuja asioita ajatuksieni tueksi. Aion seurata vanhojen mestareiden jalanjälkiä maalaten havaintojani useilla eri kubismin jo olemassa olevilla nimetyillä keskeisillä menetelmillä, sekä pyrkiä löytämään tätä kautta henkilökohtaisen ajatuksen ja ymmärryksen aiheen suhteen.
Aion yhdistää elämän erilaiset ulottuvuudet sekä kulmat ja tuoda ne yhdeksi kubismin kanssa analysoiden ja maalaten, tutkien ja rakentaen todellisuuden uudeksi, kohde kerrallaan.
Rakkain terveisin,
Anssi Matias
16.4.2022
*Elämä on ympyrän muotoinen, kuuden vaiheen itsetutkiskelu– kirja on omakustanne, joka on julkaistu vuonna 2019 Bookcover Oy:n valmistamana.
