Kaikki on täydellistä
Sanalle täydellinen on olemassa määritelmä:
”Kaiken kattava, josta ei puutu yhtään osaa.”
”Kaiken kattava”, eli pitäen sisällään kaiken. ”Josta ei puutu yhtään osaa”, eli sisältäen ihan kaikki pienimmätkin asiat, piirteet ja yksityiskohdat. Täydellinen on siis kokonaisuus. Täydellinen kokonaisuus, täysi, vailla mitään.
Jos miettii ihmistä, ja millainen ihminen on, mikä voisi ihmisen kohdalla tarkoittaa täydellistä?
Ihminen on inhimillinen. Ihminen tekee virheitä. Ihminen on sekä hyvä että paha. Ihminen on silloin kokonainen. Ihminen toimii silloin kokonaisena, täydellisenä. Niin, että siitä ei mitään puutu.
On harhaanjohtavaa ajatella, että tarvitsee elääkseen vain vahvuuksia tai miellyttäviä asioita. Paremmuus ja täydellisyys ei kuitenkaan tarkoita vain yksilölle itselleen käytännöllisten asioiden ymmärtämistä ja vaalimista, ikään kuin heikkouksia tai epämiellyttäviä asioita ei olisikaan. Jos näin ajattelee, silloin kieltää itsestään kokonaisen puolen ja silloin on todellakin kaukana täydellisestä ja kokonaisesta. Silloin on vain puolikas. Mitä enemmän yrittää olla pelkästään hyvä ja tähdätä paremmuuteen, sitä enemmän tuntee huonoa oloa kieltäessään itseään. On typerää ajatella, ettei voisi olla heikko, vihainen, surullinen tai ettei tekisi virheitä.
Kuinka edes voisi oppia, jos ei tekisi virheitä. Miten voisi tietää, miten olla vahva, jos ei tiedä, mitä on olla heikko. Ajatus siitä, että ”tulisi olla” täydellinen, on mielenvikainen. Jokainen yksilö on täydellinen, ja jokaisessa yksilössä on olemassa ne asiat, jotka sillä hetkellä kuuluukin olla olemassa. Se hetki, jossa itse tällä hetkellä on, on juuri tällä hetkellä täydellinen. Kaikki mikä asettuu ympärille, on juuri nyt niin kuin sen kuuluukin olla. Silloin siitä ei mitään puutu eli kaikki on täydellistä. Ainoa, joka rikkoo tätä täydellisyyttä, on oma ajatus siitä, mitä sen tulisi olla.
Ehkä jotain pitäisi olla enemmän? Ehkä ei pidä jostain itsessään? Olisiko hyvä, jos olisi jotain enemmän? Voisiko itse olla parempi itselleen?
Ajatus siitä, että tarvitsisi jotain tullakseen kokonaiseksi, on turha.
Ainoastaan oma ajatus voi tehdä särön täydellisyyteen, mutta aina on kuitenkin vara tulla paremmaksi ja kehittyä. Vaikka kaikki onkin täydellistä, elämää ja sen pieniä osia kokonaisuuden sisällä, voi silti hioa vieläkin paremmaksi.
Maailma on syntymästään asti ollut täydellinen. Miljardien vuosien ja tapahtumien kautta kaikki on tässä. Kaikki ovat saaneet lahjan nimeltä elämä. Kaikki ovat saaneet kaiken tarvitsemansa elääkseen. Ihminen voi hengittää, havainnoida ja tuntea. Ihminen voi rakastaa ja vihata, tehdä virheitä ja oppia. Ihminen voi kehittyä rajattomasti. Jokainen ihminen on osa samaa kokonaisuutta ja täydellisyyttä (Miettinen, 2019a.)
Antiikin perusta
Antiikin filosofiassa todellisuus nähtiin kerroksellisena sekä hierarkkisena. Todellisuuden määrittelyyn liittyi hyvin vahvasti myös matematiikka ja geometria. Vielä tänäkin päivänä havaintomme ja arkipäivässä näkemämme kappaleiden liikkeet ovat peräisin Euklidisesta geometriasta.
Filosofiassa jo Platonista ja Aristoteleesta lähtien on eroteltu yksilöoliot ja niiden ominaisuudet tai attribuutit. Platonin mielestä näistä perustavimmin todellisia eivät olleet kummatkaan: hänen mielestään ideat ovat pohjimmiltaan todellisia. Ikuiset ja muuttumattomat, ideaalit, asiat, jotka ovat olemassa kokemusmaailman ulkopuolella. Arkiset asiat, joita havaitsemme maailmassamme, eivät siis ole yhtä todellisia kuin ideat. Aristoteles hylkäsi tämän näkemyksen ja hänen mukaansa yksilöoliot ovat todellisuuden perusyksiköitä ja kutsui näitä substansseiksi. Hänen mielestään yksilöt olivat perustavia olioita. Substanssit eivät ole riippuvaisia attribuuteista, hän ajatteli. Esimerkiksi muotojen, kokojen ja värien olemassaolo riippuu asioista, joiden muotoja, kokoja ja värejä ne ovat. (Crane, 2004, s.11)
Platon
Platonia voidaan pitää keskeisenä hahmona muinaisen Kreikan filosofiassa. Hänen ajattelunsa asettuu hyvin paljon ihmisen tiedon ympärille. Platonin mielestä todellinen tieto on sekä helppoa, mutta myös yllättävän vaikeaa tavoittaa. Hänen täydellisen ja erehtymättömän tiedon ihanteen mukaan nimenomaan matematiikassa, etiikassa ja metafysiikassa on mahdollisuus tietoon tämän ihanteen mukaisesti korostaen, että suurin osa arkielämässämme havaittavasta maailmasta ei voi yksinkertaisesti olla luotettavan tiedon kohde. Keskeisiä asioita Platonin ajattelussa ovat siis keskeisenä ideat sekä sielun sukulaisuus niiden kanssa ja maailma, jonka havaitsemme ja josta emme voi saada tietoa. (Morton, s.76)
Platon ja matematiikka
Platonin oven yläpuolella kerrotaan lukeneen: ”Älköön kukaan, joka ei tunne geometriaa, astuko sisään.” Tämä kertoo hänen intohimostaan matemaattista ajatteluaan kohtaan. Hänen metafysiikkansa lähtökohtana ovatkin olleet matemaattiset objektit, jotka ovat ajattomia, älyllisiä, todellisia, mutta myös arkipäivän aistimaailmamme objektien takana. Platon määritteli kaksi maailmaa: ilmiöiden maailman ja ideoiden maailman. Kuten hän ajatteli, vain ideoiden maailma voi edustaa todellisuutta ja sitä kautta todellista tietoa. Ideoiden maailmassa on ainoastaan älyllisiä ja abstrakteja entiteettejä, eikä se sisällä mitään aistittavia, fyysisiä tai materiaalisia, asioita. Platonin mukaan todellinen tieto kohdistuu siis siihen, mikä on muuttumatonta ja aina samanlaisena pysyvää. (platon ja matematiikka.) Kuten Laurikainen (1980) kirjassan totesi, invarianttia. Platon on sijoittanut matemaattiset objektit erityiseen asemaan näiden kahden maailman väliin. Ne eivät ole aistittavia eivätkä fyysisiä, mutta ne eivät myöskään ole korkeimpia ideoita. Matemaattiset objektit ovat muuttumattomia, ajattomia sekä universaaleja ja niitä käsitellään kuvioiden ja merkkien avulla. Ne toimivat siltana näkyvän maailman ja täydellisen ideamaailman välillä. Matematiikka toimii myös Platonille välttämättömänä välineenä sielun viemiseksi kohti totuutta. Matematiikan harjoittaminen hänen mukaansa irrottaa mielen aistimaailman kohteista, jotka muuttuvat, ja suuntaa sen kohti rakennetta ja järjestystä, joka on muuttumaton. Tähän liittyy vahvasti muun muassa geometria. Matematiikka toimii siis tällä tavoin todellisuuden ontologisena ja epistemologisena mallina. Tämä tuo esille matematiikan ja geometrian keskeisen roolin Platonin ideaopissa. Ne eivät ole pelkästään teknisiä tai käytännöllisiä tieteenaloja, vaan todellisuuden rakenteen ilmentäviä ja ajattelijaa johdattavia tekijöitä kohti metafyysistä ymmärrystä. Näkyvän maailman järjestys myös heijastaa matemaattista järjestystä. Aistimaailma on muuttuva ja epätäydellinen mutta sen taustalla oleva maailma on matemaattinen ja rationaalinen (Aydin, 2025.)
Platonin mukaan järjen avulla on mahdollista oppia ideamaailman totuudet. Hänen sielukäsityksensä mukaan ideamaailman kaikki tieto on jo olemassa ihmisen sielussa valmiina, koska sielu on ikuinen ja kuolematon. Mitään sellaista ei ole, mitä sielu ei jo tietäisi, mutta syntyessään kehoon tämä tieto on vain unohtunut. Mikään ei siis ole uutta, vaan sielu palauttaa mieleen tai ”oppii” asiat uudelleen, jotka se jo tietää. (Helsingin yliopisto, n.d.)
Aristoteles
Aristoteleen näkemyksen mukaan todellisia entiteettejä olivat ominaisuudet. Tämä näkemys tarkoittaa sitä, että emme tarkastele olioita tarpeeksi perinpohjaisesti, jos näemme vain yksittäiset objektit, kuten esimerkiksi puut, talot tai ihmiset. Nämä oliot sisältävät myös ominaisuudet, jotka tulisi tuoda esiin. Toisin sanoen, asiaoilla ei ole ominaisuuksia siksi, että me luokittelemme nämä ominaisuudet, vaan me luokittelemme nämä ominaisuudet siksi, että näillä asioilla on nämä ominaisuudet. Esimerkiksi painon kaltaista ominaisuutta sanotaan universaaliksi, koska se on yleinen tai universaalinen piirre (Jälleen ajatus; invariantti). Universaalit taas ovat yksittäisten ihmisten tai esineiden, partikulaarien, vastakohtia. Filosofiassa sanaa substanssi käytettiin eri asiayhteyksissä, mutta Aristoteles käytti sitä kuvaamaan yksilöolioita, esimerkiksi ihmisyksilöä, tässä merkityksessä ensimmäisenä. Aristoteleen mukaan yksittäinen substanssi on yhdistelmä muodotonta ainetta, sekä sitä organisoivaa muotoa. Näin ollen Aristoteleen näkemys olioista erosi merkittävästi Platonin tavoista ajatella. Aristoteles ajatteli, että substanssin muoto on se mikä tekee substanssista itsensä. Näin ollen muoto muodostuu substanssin olemukseksi. (Crane, T., 2004, s.13, 14)
Sielu
Aristoteleen mukaan ruumiin aineelle muodon antaa sielu. Vaikka hänen mukaansa kaikilla elävillä olennoilla on sielu, ne eivät kuitenkaan ole samanlaisia. Ravitsevan sielun ominaisuuksiin kuuluvat kasvu ja lisääntyminen, aistivan sielun tuntemukset sekä havainnot ja järkisielu vastaa päättelystä sekä ajattelusta. Näin ollen kasvit omaavat vain ravitsevan sielun, kun taas eläimillä on sekä ravitseva että aistiva sielu. Ihmiset omaavat näiden lisäksi vielä järkisielun. Näitä kolmea voidaan siis pitää muotoina tai ohjaavina periaatteina elävälle olennolle luonteenomaisten toimien suhteen. Sielun perusteella Aristoteles siis selitti ruumiin toiminnan. Aristoteleen näkemyksessä oli myös selvä hierarkia. Kukin korkeampi kyky sisältää alemmat. (Crane, T. 2004, s.14)
Nämä kaksi ajattelijaa ovat muovanneet hyvin vahvasti koko länsimaista filosofiaa. Hyperkubismi asettuu tietoisesti heidän ajattelunsa perustuksille.
Hyperkubismi jatkumona
Kuten huomaamme, Hyperkubismin filosofiassa on hyvin paljon samankaltaisuuksia sekä Platonin näkemysten kuin myös Aristoteleen tavoissa ajatella.
Hyperkubismin geometrinen esitys ulottuvuuksista sekä niiden vuorovaikutuksesta istuvat suoraan Platonin geometrisiin ihanteisiin. Myös Platonin ajatus sielusta sisältää hyvin paljon samankaltaisuutta hyperkubismin 5D tietoisuus ajattelun kanssa. Hyperkubismissa tärkeintä on löytää ”rakenteiden totuus”, mikä resonoi täysin ideamaailman ajatuksen kanssa. Hyperkubismissa nähdään, että löytääkseen rakenteelliset totuudet nähtävän todellisuuden takana, on itsetutkiskelun kautta purettava havainto ja rakennettava se uudelleen todenmukaisesti todellisuuden sääntöjen ja raamien mukaisesti. Hyperkubismissa ymmärretään myös, että silmin havaittava maailma ei ole todellinen todellisuus, vaan totuus todellisuudesta on rakenteissa ja kolmannen ulottuvuuden säännönmukaisuudessa. Platonin sieluajatus resonoi myös vahvasti ajatuksen suhteen, että sielu on syntymästä kuolemaan osa ihmistä, ikään kuin oppimassa uudelleen. Jos ajateltaisiin, että sielu, mitä hyperkubismissa katsomme 5D-tietoisuudeksi, ei muista mitään 3D-maailmaan tullessaan tai sieltä lähtiessään, se selittäisi muistojen liittyvän kehollisiin ja hermostollisiin mekanismeihin. Tällöin tietoisuutta voitaisiin tosiaan pitää puhtaana olemisen muotona.
Toisaalta, Aristoteleen näkemys sieluhierarkiasta resonoi Hyperkubismin 3D-4D-5D-ajattelun kanssa myös todella vahvasti. Voisimme verrata niitä seuraavaan tapaan:
Ravitseva sielu = Yksilön ruumiillinen ilmentymä kolmannessa ulottuvuudessa
Aistiva sielu = Yksilön mieli ja ajatus neljännessä ulottuvuudessa
Järkisielu = Yksilön tietoisuus viidennessä ulottuvuudessa
Lisäksi tämä Aristoteleen sielujen hierarkia, joka määrittää, että korkeampi sielu sisältää aina edellisen, on tismalleen samankaltainen ajatus, kuin Hyperkubismin ulottuvuuksien hierarkia.
Tämän lisäksi, siinä missä Platonin todelliset ideat esiintyvät täydellisessä ideamaailmassa, johon myös Hyperkubismi uskoo, näkee Hyperkubismi myös Aristoteleen ominaisuusajattelun. Todellisuutta tutkiessa on myös eroteltava ja otettava huomioon asioiden ja tekijöiden erilaiset ominaisuudet, saadakseen tutkittavista asioista mahdollisimman kattavan kuvan.
Voitaisiin siis ajatella Platonin ajatusten ja Aristoteleen näkemysten muodostavan Hyperkubismissa eräänlaisen synteesin. Hyperkubismi ei sulje kumpaakaan tai ajattele kumpiakaan näkemyksiä mitenkään eriarvoiseen asemaan, vaan molemmat muinaisen Kreikan ajattelijat olivat omissa näkökulmissaan hyvinkin päteviä.