Kaikista alkukantaisin moottori, mikä toistuu jokaisen elävän olennon olemisessa, on selviytyminen. Selviytymisen polttoaineena toimii pelko kaiken päättymisestä, kuolemasta. Voisiko olla niin, että kysymykseen elämän tarkoituksesta voisikin esittää teorian siitä, että elämällä ei olekaan tarkoitusta vaan elämä ohjautuu loppujen lopuksi kuitenkin mystisestä voimasta. Ei siis tarkoitusta lopussa vaan ohjaava voima kaiken alussa. Pelko.
Pelko synnyttää tunteita ja reaktioita. Pelko saa ihmisen toimimaan luonnollisesti ja ihmiselle alkukantaisella tavalla. Järki jää pois yhtälöstä ja jäljelle jäävä osa on luonnollinen ja alkukantainen tapa toimia. Nopeaa adrenaliinin sävytteistä reagointia ja toimimista. Taistele tai pakene, jopa molempia.
Onko se väärin? Onko väärin, että pelkää? Olisiko syytä kuitenkin ottaa huomioon, että yksi elämän edellytyksistä ihmisyksilölle on pelko?
Pelko korkeista paikoista, pelko pimeästä, pelko tulesta, pelko tuntemattomasta. Jos korkealta tippuu, silloin kuolee. Jos villipeto hyökkää pimeästä, silloin kuolee. Jos ei tiedä, mitä on tuntematon, on mahdollista, että siitä seuraa hyvää. On myös mahdollista, että siitä seuraa jotain muutakin. Jotain sellaista, mikä vaarantaa selviytymisen. Selviytyminen ei aina tarkoita sitä, että ei selviydy, jos kuolee. Voi myös olla, että pelkää, ettei selviydy, jos jokin satuttaa.
Tämä on kovin luonnollista. Jos lyöt ihmistä kepillä, ihminen oppii pelkäämään keppiä. Niin myös oppii apina, koira ja kissakin. Ihminen ei ole siltä osin yhtään sen pidemmällä kuin yksikään toinen laji. Varmasti joku on kiivennyt korkealle ja tippunut alas, ja varmasti joku on muinoin jäänyt villipetojen armoille. Samat geenit ohjaavat vielä tänäkin päivänä syvällä eläimessä, ihmisessä.
Ihminen pelkää myös elämää ja sen sisältäviä vaaroja ja vaaratilanteita, joten se yrittää selviytyä niistä kehittämällä itseään eteenpäin haalien mahdollisimman paljon hyödyllisiä työkaluja selvitäkseen mahdollisimman pitkälle. Ihminen rakentaa elämäänsä selviytymiselle elämästä ja jatkaakseen olemistaan ja lajiaan eteenpäin tulevaisuuteen, jättäen jälkiään itsestään kuolemattomuuden toivossa jälkeläisilleen. Ihminen eläessään yrittää jatkaa elämäänsä kaikin mahdollisin keinoin, koska pelkää kuolevansa. Mutta kuolema tulee jokaiselle. Jokainen tietää sen tulevan, mutta kukaan ei tiedä, mitä se oikeasti on. Sitä on pelko pimeästä, pelko tuntemattomasta.
Mitäpä, jos ihminen ei pelkäisi? Mitä, jos yksilö tiedostaisikin pelkäävänsä? Mitä olisi, jos yksilö pystyisi ymmärtään pelkoa ja hallitsemaan sen tuottamia tunnetiloja?
Pelko on loppujen lopuksi hyvin sisäänrakennettu mekanismi, jota on todella vaikea poistaa. Pelkoa voi kuitenkin ymmärtää ja sen voi hyväksyä.
Voisiko siis olla mahdollista, että jos oppisi ymmärtämään pelkoa, selviytyminen kävisi turhaksi? Ettei olisi tarvetta enää yrittää elää ja olla elossa?
Kaikelle tälle on vain yksi ainoa ratkaisu, hyväksyminen. Ihminen toimii pelkojensa mukaan, jos ei ymmärrä tai hyväksy niitä. Ihminen pelkää pimeää, koska ei tiedä, mitä siellä on. Jos käy katsomassa ja toteamassa, ettei pimeässä ole mitään, ei ole mitään syytä pelätä. Kuten myös elämässäkin. Jos ymmärtää elämää, ei sitä ole syytä pelätä. Jos ymmärtää sen tosiasian, että kaikki päättyy aikanaan, ei sitä ole tarvetta pelätä.
On myös muistettava, että jokainen käy taisteluansa omien villipetojensa ja henkilökohtaisen pimeänsä kanssa.
Kuolevaisuuden ja päättymisen hyväksyminen auttaa päästämään irti alituisesta taistelusta elämää kohtaan. Ihmiselle suotu lahja, älykkyys, antaa vapauden valita. Älykkyys onkin vastavoima alkukantaisuudelle, aivan kuten hyväksyminen ja luottamus elämään ovat vastavoima pelolle. Se on avain elämälle ilman pelon valtaa. Älykkyys ja kyky ajatella antavat mahdollisuuden elää elämää pelon kanssa, kunnioittaen sitä elämää ylläpitävänä ystävänä.